Eräänä aurinkoisena aamupäivänä, kun lintujen laulu kaikui iloisesti ja kevään ensimmäiset kukat kurkistelivat uteliaina maasta, pieni vauva nimeltä Eelis oli viety ulkoilemaan suureen, vehreään puistoon. Tämä ei ollut mikä tahansa puisto, vaan paikka täynnä salaisuuksia ja seikkailuja, jota ympäröivät korkeat, majesteettiset puut ja kimaltelevat purot. Eelis, joka oli vasta oppinut käpertymään vatsaltaan selälleen, katseli suurilla, ihmeen täyttämillä silmillään ympäröivää maailmaa, tietämättä, että pian hän joutuisi mukaan unohtumattomaan seikkailuun.
– Voi katso, pikkulintu! Eelis hihkaisi osoittaen sormellaan taivasta, vaikka sanat olivatkin vasta jokellusta hänen suussaan.
Äiti, joka juuri pakkasi eväitä vauvanrattaan alle säilytyslokeroon, hymyili lämpimästi. Hän ei tiennyt, että puiston varjoista läheni hahmo, joka oli yhtä värinrikas kuin taivaanranta auringonlaskun aikaan. Tämä hahmo oli Puistosankari, supersankari, jonka erikoisvoima oli ilon ja naurun tuominen puistojen asukkaille sekä sen varmistaminen, että jokainen päivä olisi seikkailu.
Puistosankari, pukeutuneena loistavaan viittaan, jossa oli kuvioituja puita ja eläimiä, lähestyi Eelistä ja hänen äitiään. Hänen ilmestyessään tuuli puhalsi leikkisästi, ja koko ympäristö näytti hetkeksi heräävän eloon taikasauvan kosketuksesta.
– Hyvää päivää, arvoisat seikkailijat! Puistosankari tervehti iloisesti, kumartaen hieman.
Eeliksen äiti kohotti kulmiaan yllättyneenä, mutta Eelis itse jokelsi innostuneena, aivan kuin olisi tunnistanut Puistosankarin pitkäaikaiseksi ystäväkseen.
– Luvassa on taianomainen päivä, sillä tunnen ilmassa suuren seikkailun tuoksun, Puistosankari jatkoi, ojentaen Eelikselle pienen, kimaltelevan lehden, joka näytti pulppuavan pientä taikavoimaa.
Äiti, vaikka aluksi hämmentynyt, alkoi tuntea mielensä kevyeksi ja iloiseksi. Hän tunsi, että tämä puistoretki ei olisi mikään tavanomainen päivä ulkona.
– Tehtävänne, mikäli hyväksytte sen, on auttaa minua löytämään kadonnut Laulava Lähde, joka on puiston sydämessä. Sen laulu pitää yllä ilon ja naurun voimaa koko puistossa, mutta nyt se on vaiennut, Puistosankari selitti vakavana.
Eelis kihersi, ja äiti nyökkäsi hymyillen. He olivat valmiita seikkailuun.
Matka vei heidät syvemmälle puistoon, läpi salaperäisten polkujen, korkeiden ruohokenttien ja kukkivien pensasaitojen. Matkallaan he kohtasivat puhuvia eläimiä, kuten Hyppivän Jäniksen, joka kertoi vitsin naurattaen Eeliksen kikattamaan ääneen, ja Lempeän Suden, joka lauloi heille kehtolaulun, mikä sai puunlehdet tanssimaan heidän yllään.
Vihdoin, lähes väsymyksen ja lukuisien seikkailuiden jälkeen, he löysivät Laulavan Lähteen. Se oli hiljaa, vailla iloista lorinaansa. Lähteen vieressä makasi pieni, surullisen näköinen peikko.
– Meidän on autettava häntä, Puistosankari sanoi, viitaten peikkoon.
He lähestyivät varovasti. Peikko kohotti katseensa, ja silmistä heijastui suuri suru.
– Olen kadottanut lauluni, peikko nyyhkytti. – Ilman sitä en voi herättää lähdettä laulamaan.
Eelis, ymmärtäen enemmän kuin kukaan olisi voinut odottaa näin pienen vauvan ymmärtävän, kurotti kättään peikkoa kohti, tarjoten kimaltelevan lehden, jonka Puistosankari oli antanut hänelle.
Peikko otti lehden epäröiden, mutta hetken kuluttua hänen kasvoilleen levisi hämmästynyt ilme. Hän alkoi hyräillä, aluksi hiljaa, sitten yhä kovemmin. Laulava Lähde vastasi hänen lauluunsa, ja yhdessä he loivat harmonian, joka kaikui läpi puiston.
Riemu täytti ilman, kun puiston asukkaat, niin eläimet kuin kasvitkin, yhtyivät juhlaan. Eelis nauroi ääneen, ja hänen äitinsä pyyhki liikutuksen kyyneleitä.
Kotimatkalla Puistosankari saattoi heidät puiston reunalle, jossa heidän seikkailunsa oli päättynyt. Ennen kuin he lähtivät hyvästelemään Puistosankaria, tämä kumartui ja kuiskasi Eeliksen korvaan jotain salaperäistä, niin hiljaa, ettei kukaan muu voinut kuulla. Eelis nyökkäsi vakavasti, ikään kuin olisi ymmärtänyt Puistosankarin viestin.
– Kiitos, että auttoitte minua, Puistosankari sanoi hymyillen leveästi. – Toivottavasti tapaamme vielä.
Sitten hän katosi hämärtyvään puiston varjoihin, jättäen jälkeensä tuoreen tuoksun ja ilon, joka jäi leijumaan ilmassa.
Kotona Eelis ei osannut kertoa äidilleen, mitä Puistosankari oli hänelle sanonut, mutta hän hymyili tyytyväisenä ja puristi kädessään yhä puiston kimaltelevaa lehteä. Äiti hymyili hänelle takaisin, aistien jotain merkittävää tämän päivän tapahtumissa.
Seuraavina päivinä Eeliksen äiti huomasi, että hänen pienen vauvansa hymy oli entistä leveämpi, ja hänen silmät säteilivät kuin tähdet yötaivaalla. Hän ei enää ollut pelkästään vauva – hän oli seikkailija, joka oli kokenut enemmän kuin moni aikuinen koskaan koko elämänsä aikana.
Kun aurinko laski sinä iltana, Eelis nukahti äitinsä sylissä, hyräillen hiljaa kuin Laulava Lähde ja säteillen sisäistä valoaan ympärilleen. Äiti sulki silmänsä ja tunsi kiitollisuutta sydämessään, kiitollisuutta siitä, että oli saanut jakaa tämän ainutlaatuisen seikkailun oman pienen sankarinsa kanssa.
Ja niin päivä päättyi, täynnä taikaa ja iloa, joka olisi muistona heidän sydämissään ikuisesti.
