Viileässä, tähtikirkkaassa yössä, syvällä Pöllömäen metsän keskellä, asui pieni pöllö nimeltä Pöllykkä. Pöllykkä oli utelias ja rohkea pöllö, jonka lempipuuhaa oli lentää yli metsän ja ihastella, mitä kaikkea metsän väki puuhaili päivän aikana. Eräänä iltana Pöllykkä lensi reitin, joka vei suoraan kohti vanhaa, suljettua palokunta-asemaa.
Tarut kertoivat, että tämä asema oli ollut aikoinaan eläinkunnan ylpeys. Urheat palopelastajat olivat suojelleet metsää ja sen asukkaita tulipalojen vaaroilta. Nyt asema seisoi tyhjillään ja unohdettuna, mutta sen uljaat seinät kertoivat menneistä sankariteoista.
Pöllykkä oli juuri laskeutumassa asemalle, kun hän huomasi maassa jotain erikoista. Se oli polkupyörä, jonka päälle oli kiinnitetty koala-koriste. Pöllykkä tunsi heti, että pyörässä oli jotain salaperäistä.
– Mikähän tämä on? Pöllykkä ihmetteli ääneen ja laskeutui pyörän viereen tutkiakseen sitä tarkemmin.
Samoilla hetkillä, pienen kasan takaa, kuului hiljainen huokaus. Pöllykkä hätkähti ja kääntyi katsomaan. Kasasta nousi esiin pyörää muistuttava olento, mutta nyt sillä oli harmaat, pörröiset korvat ja kiiltävät, nappisilmäiset kasvot! Tämä ei ollutkaan koriste, vaan oikea koala!
– Tervehdys, pöllö! sanoi koala hymyillen. – Olen Kalle Koala. Taisin nukahtaa pyörän selässä, kun olin matkalla tutkimaan tätä hylättyä asemaa. Minulla on ollut vihiä, että täällä saattaisi olla jotain erityistä.
Pöllykkä kurkisti kiinnostuneena Kallen puoleen ja ehdotti: – Lähdetään yhdessä tutkimaan palokunta-asemaa. Olen kuullut, että täällä on piilossa vanhoja tarinoita ja kenties seikkailuja.
Niin Pöllykkä ja Kalle, posket innosta hehkuen, aloittivat kierroksensa vanhalla asemalla. Se oli täynnä vanhoja, kuluneita palokunnan tarvikkeita, kypäriä ja kuvia menneistä ajoista. Yksi kuva kiinnitti heidän huomionsa: suuri palokunta-auto, joka oli koristeltu kirkkailla väreillä ja numeroilla. Siitä näkyi, miten siellä oli ollut toimintaa vielä vuosia sitten.
Samalla, kun Pöllykkä ja Kalle katselivat kuvia, Pöllykkä vaistosi jotain kätkettyä. Hän tunsi väreitä sulkiensa alla ja kuiskasi ystävälleen: – Täällä on vielä muuta tutkittavaa. Minusta tuntuu, että palokunta-automme numero ei ole vain sattumaa, vaan se johtaa johonkin tärkeään.
Seuraavana aamuna Pöllykkä ja Kalle jatkoivat tutkimuksiaan auringon noustessa. He alkoivat etsiä numeron johtolankoja ympäri asemaa ja päätyivät ullakolle. Siellä he huomasivat vanhan, puisen kaapin, joka oli lukittu, mutta avaimen reiästä loisti auringonvalo. Pöllykkä, nokka näppäränä, nappasi esiin vanhan avaimenpätkän ja sovitti sen reikään.
– Avaimeni saattaa toimia, kokeillaanpa tätä, Pöllykkä totesi jännittyneenä.
Kalle koala nyökkäsi kannustavasti, ja yhdessä he ratkaisivat arvoituksen. Kaappi avautui hitaasti naristen, ja sen sisällöstä paljastui jotain kätkettyä ja upeaa: vanha päiväkirja, jossa oli yksityiskohtaisia merkintöjä palokunnan seikkailuista ja tehtävistä.
– Luetaanpa yhdessä, sanoi Kalle ja avasi ensimmäisen sivun.
Päiväkirjasta he löysivät tarinan suuresta tulipalosta, joka oli riehunut metsän keskellä vuosia sitten. Vanha palokunnan päällikkö, Jalo Jänis, oli johtanut joukkojaan rohkeasti ja onnistunut pelastamaan metsän ja sen asukkaat suurilta tuhoilta.
– Tämä päiväkirja on aarre, se kertoo metsästä ja sen historiasta, huudahti Pöllykkä, silmät loistaen. – Meidän on saatava tämä tarina eloon jälleen!
– Mutta kuinka voisimme tehdä sen? kysyi Kalle ihmeissään.
Pöllykkä harkitsi hetken ja nyökkäsi sitten päättäväisesti: – Meidän on herätettävä palokunta-asema henkiin ja kerrottava tarinat uudelleen, jotta seuraavatkin sukupolvet tietävät, mitä täällä tapahtui.
Pöllykkä ja Kalle ryhtyivät yhdessä toimiin. He kutsuivat kaikki metsän asukkaat apuun ja alkoivat kunnostaa asemaa. Iloisia ja innostuneita eläimiä saapui eri puolilta metsää.
– Kiivetkää korkeuksiin! Meidän täytyy puhdistaa nuo vanhat kuvat ja asettaa ne uudelleen esille, Pöllykkä ohjeisti metsähiirille.
– Rakennetaan uusi lipputanko ja nostetaan palokunnan lippu liehumaan, Kalle ehdotti ketuille, jotka tarttuivat innolla toimeen.
Pikku hiljaa asema heräsi jälleen eloon. Se täyttyi iloisista äänistä ja menneisyyden tarinoista, jotka sekoittuivat uusien seikkailujen kanssa. Eläimet juhlivat uudelleen avatun palokunta-aseman ensimmäistä päivää ilotulituksin ja musiikin soidessa.
Keskellä kaikkea tätä Pöllykkä ja Kalle antoivat lippujen liehua ylpeästi ja kertoivat yhdessä päiväkirjasta löytyneitä tarinoita muille metsän asukkaille. Vanhat kunniapitkät kokoontuivat taas tarkastelemaan historiaa ja jakamaan oppeja nuoremmille.
Lopulta, pitkän päivän päätteeksi, Pöllykkä ja Kalle istuivat aseman katon harjalla. He katsoivat alas iloisesti tanssivia ja laulavia eläimiä, ja kummankin silmissä kimalsi tyytyväisyyden säteitä.
– Tämä oli todellinen seikkailu, Pöllykkä sanoi hiljaa.
– Ja me kirjoitimme uuden luvun palokunnan tarinaan, Kalle lisäsi hymyillen.
He huomasivat, että vanha asema ei ollut vain rakennus, vaan sydän, joka sykehti eläinkunnan rakkaudella ja ystävyydellä. Pyörä ja päiväkirja olivat johdattaneet heidät tähän unohtumattomaan seikkailuun, ja niin he päättivät jatkaa rohkeasti eteenpäin.
Pöllykkä ja Kalle tiesivät, että tästä lähtien palokunta-asema olisi aina valmiina suojelemaan metsää ja sen asukkaita, aivan kuten ennenkin.
