Kaukaisessa satumetsässä, missä puiden lehdet olivat ikuisesti vihreitä ja purojen vesi kristallinkirkasta, sijaitsi taianomainen paikka nimeltä Unelmien Karuselli. Se ei ollut mikään tavallinen karuselli, missä pyörittäisiin hevosten tai vaunujen kyydissä. Ei, tämä karuselli oli elävä ja lumottu; sen valtakuntaan kuljettiin vain toiveiden ja unelmien siivittämänä.
Tarinamme sankari on rohkea ja lempeä isä nimeltä Aapo, joka asui lähellä satumetsän reunamaa. Aapo oli aina uskonut taikamaailmaan ja piti huolen, että hänen pienet kuuntelijansa, hänen omat lapsensa, kasvoivat kuunnellen tarinoita, jotka kylvivät heidän mieliinsä rohkeutta ja mielikuvitusta.
Eräänä iltana, kun tähdet syttyivät taivaalle kuin lukemattomat hopealyhdyt, Aapo kertoi lapsilleen uuden tarinan – tarinan Unelmien Karusellista. Lasten silmät tuikkivat innosta, ja kun he nukahtivat, heidän unensa täytti toive päästä tuohon taianomaiseen paikkaan.
– Isä, isä! Voimmeko löytää Unelmien Karusellin? lapset pyysivät seuraavana aamuna, äänet täynnä jännitystä ja uteliaisuutta.
Aapo hymyili salamyhkäisesti, sillä hänellä oli suunnitelma. – Mikäpä sen parempi seikkailu, kuin yrittää tehdä unelmasta totta, hän tuumi.
Niin he lähtivät, reppu selässään ja sydämessään rohkeus loistaen, kulkemaan kohti satumetsän sydäntä. Metsä piti heidät suojassaan, linnut lauloivat heille opastusta, ja purojen vesi tuntui osoittavan tietä. Kuljettuaan läpi monen taian ja tarun, Aapo ja hänen lapsensa saapuivat vihdoin maagisen karusellin luokse.
Se oli ihmeellinen näky. Karuselli pyöri hiljalleen, loistaen tuhansissa väreissä, ja jokainen valtakunnassa oleva otus näytti olevan lumottu sen taian äärellä. Mutta kun he katsoivat tarkemmin, he huomasivat jotain odottamatonta – yhden karusellin hahmoista, pehmoisen dynosauruksen, joka näytti olevan surullinen.
– Miksi olet murheellinen, ystävä? Aapo kysyi varovaisen lempeällä äänellä.
– Oi, suuri seikkailija, dinosaurus aloitti, – olen kadottanut pehmoleluni, pienen triceratopsin, joka oli minulle kuin perhe. Ilman sitä en tunne olevani kokonainen.
Aapon sydän täyttyi säälistä, ja hän tiesi, että heidän seikkailunsa uusi tavoite oli selvä. – Me autamme sinua löytämään pehmolelusi, hän lupasi.
Niin alkoi uusi vaihe heidän matkassaan. He etsivät jokaisen nurkan ja kolon, jokaisen metsäpolun ja kivien takaa, uteliaisuus ja päättäväisyys johtotähtenään. Arvoituksia ratkaisten ja pulmia pohtien he etenivät, kunnes vihdoin, pienen, piilossa olevan kukkulan takaa, he löysivät pehmeän triceratopsin.
Pehmoisen dinosaurus kaverin silmät loistivat ilosta, kun Aapo ojensi kadotetun ystävän takaisin sen syliin. – Kiitos, suuret seikkailijat, dinosaurus sanoi. – Minun suruni on tiessään, ja sydämeni on jälleen kokonainen.
Sinä päivänä Unelmien Karuselli kimalteli entistäkin kirkkaammin, ja se ei ollut vain valojen loistoa; se oli kiitollisuuden ja ystävyyden taika, joka säteili heistä kaikista.
Aapo ja hänen lapsensa palasivat kotiin, sydämensä täynnä uusia tarinoita ja muistoja. He olivat oppineet, että rohkeus, rakkaus ja ystävyyden teot tekevät todellisesta seikkailusta ikimuistoisen.
Ja niin, jokaisena iltana, kun tähdet syttyvät taivaalle, he muistelivat seikkailuaan ja niitä ihmeitä, joita yhdessä kokivat, tietäen, että oikea taika asuu meissä kaikissa.
