Tämä kaikki tapahtui eräänä syksyisen iltana, jolloin taivas oli täynnä tummia pilviä ja lehdet kahisivat hiljaa maassa. Pikkuriikkinen tyttö nimeltä Vilma oli löytänyt avaimen, joka näytti hyvin vanhalta ja koristeelliselta. Hän hymyili itseksensä ja kiirehti takaisin kotiin, jossa hänen ikivanha kotitalonsa vintti oli odottanut tutkimatonta jo vuosia.
Vilman perhe oli aina puhunut, että vintillä saattaisi olla aarteita piilossa, mutta sinne menemistä oli lykätty pelottavien tarinoiden vuoksi. Vilma ei kuitenkaan pelännyt mitään ja päätti tutkia vintin salaisuuksia lähemmin. Hän hiipi hiljakseen portaita ylös, avain tiukasti puristettuna kädessään.
Vintin ovella hän otti syvään henkeä, asetti avaimen lukkoon ja väänsi sitä varovasti. Ovi avautui naristen ja tytön eteensä avautui pimeä tila, jossa lepäsi pölyisiä huonekaluriekaleita ja hylättyjä laatikoita. Vilma tunsi kutkuttavaa jännitystä kulkiessaan eteenpäin. Hänen jalkojensa alla lattialaudat narisivat ja ilma oli täynnä vanhan paperin ja puun tuoksua.
Yhtäkkiä hän kuuli hiljaista kuisketta. Vilma pysähtyi ja tarkensi katseensa kohti nurkassa olevaa varjoa. Sieltä astui hitaasti esiin olento, joka oli yllättävän pieni ja kalpea, ikään kuin siitä olisi puuttunut auringonvalo. Olennolla oli kirkkaanvihreät silmät ja terävät kulmahampaat, ja se katseli Vilmaa uteliaasti.
– Tervetuloa, rakas ystäväni, sanoi olento pehmeällä äänellä, jossa kaikui syvä historia.
Vilma nielaisi rohkeasti. – Kuka sinä olet? hän kysyi.
– Minä olen Vampyyri Viktor, vintin vartija, joka on elänyt täällä satoja vuosia, Viktor vastasi kumartaen kohteliaasti.
Vilma tunsi kylmän väreen kulkevan kehonsa läpi mutta keräsi rohkeutensa. – Miksi olet täällä ja mitä vartioit? hän kysyi silmät suurina.
– Vartioin salaisuutta, jonka synkimpiäkin salaisuuksia ovat unohtuneet täällä, Viktor selitti. – Mutta en ole mikään paha olento, kuten voit olla kuullut tarinoista. Minä etsin ystävää, joka voisi auttaa minua ratkaisemaan arvoituksia ja löytämään menetetyt aarteet.
Samassa Vilma tunsi kutkuttavaa seikkailunhalua sisällään. – Se kuulostaa jännittävältä. Minä autan sinua, Viktor, tyttö sanoi päättäväisesti.
Vinkki hymyili paljastaen hieman teräviä hampaitaan. – Kiitos, Vilma. Yhdessä voimme löytää vastauksia ja ehkäpä paljastaa menneiden aikojen salat. Mutta meidän täytyy olla varovaisia ja valppaina.
Vilma nyökkäsi päättäväisesti. Hän seurasi Viktoria syvemmälle vintin pimeyteen, missä he kohtasivat hämärästi valaistuja huonekaluja, vanhoja leluja ja peittyneitä maalauksia. Hyllyjen päällä lojuvat kirjat ja pergamenttikääröt kertovat historiasta, joka oli jäänyt unohduksiin.
He löysivät suuren vanhan arkun, joka oli lukittu kolmella raskaaalla peräkkäisellä lukolla. – Tässä, Viktor kuiskasi, – tässä on yksi niistä aarteista, jonka olemme etsineet. Tarvitaan kolmea avainta avaamaan nämä lukot.
Ensimmäisen avaimen olin perinyt esi-isältäni, ja se on se avain, jonka sinä löysit, Vilma. Toisen avaimen täytyy löytyä täältä vintiltä. Kolmas on haudattu vanhaan kirjastoon, johon täytyy matkustaa.
Vilma hymyili ymmärtäväisesti. – Me löydämme ne kaikki, hän vakuutti.
He alkoivat etsiä toista avainta vintiltä. Yhdessä he tutkivat laatikoita ja hyllyjä, mutta sen löytäminen oli vaikeampaa kuin he olivat kuvitelleet. Vilma melkein kompastui isoon mattoon keskellä lattiaa, kun hän huomasi sen reunan alla piilotetun pienen lokeron. He avasivat lokeron, ja sieltä paljastui kauniisti kaiverrettu avain.
– Me teimme sen! Viktor hihkaisi iloisesti. Hän vilkaisi ulos ikkunasta. – Nyt on kuitenkin aika ensimmäisenä käydä vanhassa kirjastossa. Se sijaitsee kylämme toisella puolen, ja yöllä on turvallisempaa liikkua.
Vilma suostui ja yhdessä he lähtivät seikkailumatkalle. Kävellessään kohti vanhaa kylän kirjastoa, Vilma ja Viktor vaihtoivat tarinoita ja naurua. Matka tuntui menevän nopeasti, vaikka olivat molemmat jännittyneitä siitä, mitä kirjastossa odottaisi.
Kirjastorakennus oli suuri ja majesteettinen, täynnä ikkunaruutuja, joista loisti heikkoa valoa. Ovi narisi päästessään auki, ja he astuivat sisään valtavaan saliin, jossa oli pitkä jono vanhoja kirjoja ja hyllyjä, jotka kiipesivät kohti korkeaa kattoa.
He tiesivät, että viimeisen avaimen etsiminen olisi aikamoista salapoliisityötä. Yhdessä he menivät kirjoja läpi ja Vilma löysi pian muinaisen pergamentin, jota peitti monimutkainen kartta.
– Katsokaa, kartta! Ehkä se johdattaisi meidät avaimen luo, uteli Vilma.
Viktor tutki karttaa tarkkaan ja osoitti pientä merkintää. – Täällä on merkki, jossa vaikuttaa olevan avain. Se lienee piilotettu tämän kirjan taakse.
Niinpä he siirtyivät kirjahyllylle ja varovaisesti siirsivät suurta kirjaa. Se paljasti pienen kammion, jonne oli kätketty vanhanaikainen laatikko. Laatikosta paljastui odotettu kolmas avain.
He saivat kolmella avaimellaan avattua arkun vintillä. Sisältä he löysivät vanhoja valokuvia, karttoja ja runsaasti antiikkisia koruja ja esineitä. Mutta tärkein löytö oli pergamenttikäärö, joka kertoisi tarinan menneistä ajoista. Tämä pergamentti oli avain heidän seikkailulleen ja kertoi tallennetuista viisauden perinteistä.
– Nyt tiedämme menneiden aikojen salat, ja voimme ymmärtää enemmän perheistämme ja alkuperästämme, Viktor nuotti hiljaa, vilma nyökkäsi hymyillen.
Näin Vilma ja Viktor jatkoivat seikkailuaan, eivätkä koskaan enää olleet yksinäisiä. Heidän ystävyytensä ja seikkailunjanonsa olivat yhdistäneet heidät ikuisesti, ja vintin tarinat saivat elää jälleen heidän mukanaan.
