Lokakuun kuutamo kohosi hiljalleen Itätuulen vuoren ylle, kun pieni lepakkoseikkailija, nimeltään Lisa, heräsi kotiluolassaan. Lisa oli utelias ja rohkea, mutta tunsi jännitystä, kun kuuli tarinoita vuoren vanhasta, salaperäisestä aarteesta. Kylän viisaat tietäjät olivat kertoneet, että jonka onnistuu löytämään aarre, saa ikuista onnea ja viisautta.
– Illan pimeys on täydellinen hetki seikkailulle, jutteli Lisa itselleen, kun valmistautui lähtöön. Pimeys oli hänen paras ystävänsä, sillä lepakoiden näkö ja kuulo sopeutuivat täydellisesti yöhön.
Matka vuoren huipulle oli pitkä ja täynnä haasteita. Lisa tiesi tarvitsevansa ystävänsä apua. Hän lennähti vanhaan tammeen, jossa hänen paras ystävänsä, viisas pöllö nimeltään Otso, vietti aikaa.
– Otso, lähde kanssani seikkailuun. Tarvitsen sinun terävää näköäsi ja viisauttasi, pyysi Lisa.
– Lisa, ystävä kallis, mitä haluat etsiä tällä kertaa? Vaara vaanii vuorella, Otso vastasi huolestuneena.
– Ikuinen aarre! Joskus meidän on uskallettava kohdata vaarat saavuttaaksemme suurimmat unelmamme, Lisa vastasi päättäväisesti.
Otso ei voinut vastustaa Lisan rohkeutta ja päätti liittyä mukaan seikkailuun. Yhdessä he lensivät kohti Itätuulen vuoren jyrkkiä rinteitä. Rinne oli täynnä pimeitä luolia ja vaikeakulkuisia polkuja. Lisa tunsi, että jokaisessa luolassa saattoi piileskellä arvoituksia ja ansoja.
– Lisa, ole varovainen! Tällaisella polulla voi olla piilotettuja ansoja ja vaarallisia petoja, varoitti Otso lentäen edellä tilannetta tarkkaillen.
– Kiitos, Otso. Luotan sinun vaistoihisi ja terävään katseeseesi, vastasi Lisa iloisesti.
Matkallaan he sattuivat näkemään vanhan, lahonneen puusillan joka johti salaperäiseen luolaan. Lisa pysähtyi hetkeksi ja tarkkaili siltaa.
– Miten uskallamme ylittää tämän? kysyi Lisa mietteliäänä.
Otso katseli siltaa ja sitten Lisaa.
– Meidän täytyy kokeilla. Minä lennän sinua edellä ja autan hahmottamaan turvallisimman reitin, hän ehdotti.
Otso lensi hitaasti sillan yli, tarkkaillen jokaisen laudan kestävyyttä. Lisa seurasi hänen jälkeään varovaisesti, pitäen siivet valmiina lennähtämään takaisin jos laudat pettäisivät. Hetken aikaa he uhmasivat jännitystä, mutta pääsivät lopulta turvallisesti sillan yli suureen luolaan.
– Mikä näky! Tämä luola on kuin toinen maailma, Lisa huudahti ihastuneena. Luolan seinät kimaltelivat kuin tuhannet tähdet, ja sen keskellä virtasi kirkas, hopeanvärinen puro. Suurten kivenlohkareiden välissä oli pieniä saaria, joita yhdistivät polut ja kiviset pikkusillat.
– Tämä on kuin taikuutta, sanoi Otso ja täytti suuret, viisaat silmänsä tämän kauniin näkymän ihmeellisyyksillä.
Lisa lensi varovasti lähempänä virtaavaa puroa, ja silloin hän huomasi jotain erikoista. Pieni merkitsevä kivi, täynnä muinaisiin kirjoituksiin kaiverrettuja merkkejä, sijaitsi keskellä virtaa. Lisa ja Otso tunsivat, että tämä oli vihje.
– Otso, katso, nämä merkinnät saattavat johdattaa meidät oikeaan suuntaan. Tässä täytyy olla jotain tärkeää, sanoi Lisa.
Otso tutkiskeli merkintöjä ja totesi niiden olevan rakentamassa arvoitusta.
– Tässä lukee: Seuraava vihje paljastuu nousevalle auringolle, missä varjot tanssivat kallioilla, hän tulkitsi.
Lisa nyökkäsi innoissaan ja alkoi jo aavistaa, mistä he löytäisivät seuraavan johtolangan. Ystävykset nousivat siivilleen ja suuntasivat kohti vuoren itärinnettä, minne aamunsäteet ensimmäisinä osuvat.
– Tämä matka on täynnä jännitystä. Mutta yhdessä pystymme mihin vain, Lisa uskoi vahvasti.
Kun he saapuivat perille, auringon ensi säteet heijastuivat sileille kallioille, ja varjot alkoivat tanssia niiden pinnalla. Lisa ja Otso seurasivat valon ja varjojen leikkiä, kunnes huomasivat kalliolla erityisen kirjoituksen.
– Tänä päivänä, jo tuhat vuotta sitten, kätketty aarre odottaa löytäjäänsä. Joka uskaltaa nähdä sydämellään, löytää tiensä onneen, Lisa luki ääneen Otsolle.
He tiesivät, että nyt oli koetettava ymmärtää arvoituksen viesti oikein. Nähdä sydämellä – mitä se voisi tarkoittaa? Miten onni ja viisaus nivoutuvat yhteen?
Otso vinkaisi äkisti.
– Tiedän! Meidän ei pidä etsiä aarretta vain rikkautena. Onni ja viisaus löytyvät sydämeltä: ystävyydestä, yhteistyöstä ja rohkeudesta, hän tajusi.
Lisa hymyili ja tunsi sydämessään löytäneensä jotain paljon arvokkaampaa kuin kultaa tai jalokiviä.
– Olet oikeassa, Otso. Olemme jo löytäneet aarteen. Tämä seikkailu on vahvistanut ystävyyttämme ja opettanut meille itsestämme tärkeitä asioita, hän vastasi.
Heidän loikatessaan takaisin kotimatkalle, sydän täynnä iloa ja täyteläisyyttä seikkailusta, vuori tuntui entistä kauniimmalta silmissä, ja sen vanhat arvoitukset olivat saaneet merkityksen.
– Onni ei ole aina jotain kädessä pidettävää. Se on jotain, mikä kasvaa sydämessä, sanoin Lisa ja Otso tunnusti hiljaa samoin.
Yhdessä he palasivat kotiinsa, tiedostaen löytäneensä Itätuulen vuoren todellisen aarteen. Ja niin, heidän kertomuksiaan kuunneltiin kylässä suurin korvin ja ihaillen, kun he puhuivat vuoren loistosta ja ystävyyden ihmeistä.
