Aurinko nousi kultaisten värien saattelemana Taikasuon takaa, ja kilpikonna nimeltä Lupsakka heräsi pesässään. Sen silmät kipinöivät, ja sen vihreä kilpi kiilsi kirkkaana auringonpaisteessa. Lupsakalle oli luvassa jännittävä päivä, sillä hänellä oli suunnitelmissa vierailu suuren ja salaperäisen linnan luona. Linnan huhuttiin kätkevän sisälleen monenlaisia ihmeitä ja salaisuuksia.
Lupsakan äiti oli aina sanonut: – Muista, Lupsakka, että oma apu on paras apu. Sinussa on voimaa, jota et vielä tunnista.
Kilpikonna nyökkäsi ja suuntasi kohti seikkailuja. Taikasuon reunalla kasvoi värikkäitä kukkia, joiden tuoksu sai Lupsakan tuntemaan olonsa onnelliseksi. Matkan varrella hän kohtasi jäniksiä, jotka pomppivat iloisesti ympäriinsä, ja lintuja, jotka visersivät hilpeästi. Lupsakka nautti joka hetkestä, muttei unohtanut päämääräänsä.
Kun Lupsakka saapui linnan porteille, hän tunsi itsensä pieneksi ja hieman pelokkaaksi. Linnan suuret kiviseinät kohosivat korkealle hänen ylitseen, ja tornit tuntuivat hipovan taivasta. Porteilla seisoi kaksi vartijaa, joiden haarniskat kilisivät pienimmästäkin liikkeestä.
– Mitä asiaa sinulla on tänään linnaan? vartija kysyi matalalla äänellä.
Lupsakka rohkaisi itsensä ja vastasi: – Olen Lupsakka, ja tulin tapaamaan kuningasta.
Vartijat katsoivat toisiaan epäillen, mutta lopulta he avasivat portit. Lupsakka astui sisään linnan pihamaalle, joka oli täynnä vilskettä ja vilinää. Sotilaita harjoitteli, puutarhureita hoiti kukkaistutuksia, ja hoviväkeä kulki kiireisinä tehtäviensä parissa. Kaikki kumartuivat kunnioittavasti, kun Lupsakka kulki heidän ohitseen.
Linnan sisällä Lupsakan silmät suurenivat ihmetyksestä. Korkeat kattokruunut kimalsivat, ja seinät oli koristeltu kauniilla gobeliineilla. Tultuaan pääsaliin, Lupsakka näki valtaistuimella istuvan kuninkaan. Hän oli majesteettinen hahmo, yllään jalokivillä koristeltu viitta, ja päänsä päällä hänellä oli kultainen kruunu.
– Tervetuloa, kiltti kilpikonna, kuningas sanoi ystävällisesti. – Mikä tuo sinut tänne linnaani?
– Teidän ylhäisyytenne, haluaisin oppia linnan salaisuudet ja löytää oman voimani, Lupsakka vastasi ujosti.
– Täällä on paljon opittavaa, mutta muista aina, että oma apu on paras apu, kuningas neuvoi. Hän viittoi Lupsakan seuraamaan, ja he lähtivät kävelemään pitkin kiemuraisia käytäviä.
Muutaman mutkan jälkeen he saapuivat salaiseen huoneeseen, jossa oli erilaisia vekottimia ja laitteita. Yksi niistä oli kummallinen härveli, jolla saattoi kuunnella radioaalloilta tulevia ääniä. Kuningas napsautti laitteen päälle, ja huoneeseen kantautui rahiseva ääni: Taikasuon kilpikonna, jolla on tahto, voittaa kaiken.
Lupsakka kuunteli tarkkaan ja tunsi itsensä innostuneeksi. Hän ymmärsi, että hänen oli löydettävä omat vahvuutensa ja luotettava itseensä.
– Tämä radio kertoo suuren viisauden, kuningas sanoi. – Tie oman voimasi löytämiseen ei ole helppo, mutta sen takana on suuri palkinto.
Matka jatkui linnan eri huoneisiin, ja Lupsakka sai nähdä lohikäärmeen munia, salaisia aseita ja taikajuomia. Jokaisessa huoneessa oli jotain salaperäistä ja ihmeellistä. Lopulta he saapuivat linnan suurimpaan kirjastoon, jossa hyllyt notkuivat vanhoista kirjoista.
Kuningas otti hyllyltä suuren kirjan ja avasi sen. Sivut olivat täynnä kuvia ja tekstejä urheista sankareista, jotka olivat selvinneet uskomattomista seikkailuista.
– Näistä tarinoista voit löytää neuvoja, miten käyttää omaa voimaasi, kuningas sanoi ja ojensi kirjan Lupsakalle.
Lupsakka kiitti kuningasta ja vietti monta tuntia kirjastossa lukien ja oppien. Hän löysi tarinoita, joissa sankarit kohtasivat haasteita ja selviytyivät niistä itseensä luottaen. Kaikki tarinat korostivat oma-apuna merkitystä ja sitä, kuinka tärkeää on uskoa omiin kykyihin.
Kun Lupsakka lopulta nousi lähteäkseen, kuningas saapui jälleen hänen luokseen.
– Sinulla on nyt tarvittava tieto, mutta muista, että tärkeintä on toimia, kuningas sanoi. – Lähde kotiin ja sovella oppimaasi.
Lupsakka nyökkäsi ja lähti linnaa suuntaan takaisin linnanpihaa. Matka kotiin Taikasuolle sujui rattoisasti, sillä Lupsakalla oli paljon ajateltavaa. Hän suunnitteli monenlaisia tapoja, joilla voisi käyttää oppimaansa auttaakseen muita ja vahvistaa itseään.
Kun Lupsakka viimein saapui kotiin, hän tunsi itsensä vahvemmaksi ja viisaammaksi. Hän päätti alkaa rakentaa omaa pientä taloaan, joka suojaisi häntä ja muita viiman ja sään yllätyksiltä. Kilpikonna käytti kekseliäisyyttään ja kaikkia oppimiaan taitoja. Hän käytti puiden oksia, lehtiä ja sammalta, ja lopulta pystyi luomaan turvallisen ja viihtyisän kodin.
Kylän muut eläimet tulivat ihailemaan Lupsakan taloa ja pyysivät häntä opettamaan heillekin taitoja, joita hän oli oppinut.
– Oma apu on paras apu, Lupsakka sanoi hymyillen. – Autan mielelläni, mutta muista, että jokainen meistä on voimakas omalla tavallaan.
Lupsakan tarinoita ja taitoja arvostettiin suuresti, ja hänestä tuli kylän viisas ja auttavainen kilpikonna. Hän piti mielessä kuninkaan sanat ja käytti niitä johdatuksena: luottaen aina itseensä, mutta auttaen myös muita löytämään oman voimansa.
Näin Lupsakka, pieni mutta urhea kilpikonna, löysi omat voimansa ja oppi, että oma apu on todellakin paras apu. Hän eli onnellisena ja auttoi muita, ja kaikki kylässä tiesivät, että hänessä oli jotain erityistä.
– Kiitos, kuningas, Lupsakka kuiskasi itseksensä katsellen iltataivasta.
Ja niin Lupsakan seikkailut jatkuivat.
