Eräänä keväisenä aamuna, kun auringonsäteet kutittelivat poskia ja linnut visertelivät ilmoille maailman kauneinta sävelmää, Mummo pakkasi reppunsa. Hän oli päättänyt, että tämä päivä tulisi viettää leikkikentällä, kutoen uutta villasukkaparia, samalla kun katseli lasten leikkejä. Hän rakasti tätä rauhallista retkeä, se toi mieleen muistoja omasta lapsuudesta ja tarjosi mahdollisuuden nauttia päivästä täysin rinnoin.
Kun Mummo saapui leikkikentälle, hän huomasi jotain odottamatonta. Leikkikentän vieressä, suuren tammipuun alla, seisoi kiiltävä, punainen auto. Se oli niin hieno ja nopeannäköinen, että Mummo ei voinut olla ihmettelemättä, minkälaisia seikkailuja moottorin humina voisikaan tuoda tullessaan. Hän istuutui penkille, levitti sukankutoimistarvikkeensa ja alkoi kutoa, silmällä pitäen autoa ja uteliaana sen tarinaa.
Ei kulunut kauaa, kun kuului jalkojen töminää ja hiekan ritinää. Kilpa-ajaja, joka oli tullut ihailemaan autoaan, astui esiin. Tummanpuhuva puku, kiiltävät kypärät ja nopeuden aura ympäröivät häntä kuin kuninkaallista.
– Hyvää päivää, vanha rouva, sanoi Kilpa-ajaja yllättäen kohteliaasti. – Toivon, etten häiritse.
Mummo hymyili lämpimästi, ollen kaikkea muuta kuin häiritty.
– Et suinkaan, nuori mies. Ihaillen vain kulkupeliäsi. Se on varsin nopean näköinen.
Tämä aloitti keskustelun, jossa Kilpa-ajaja intoili nopeudesta, kilpailuista ja siitä, kuinka vauhti oli hänen elämänsä eliksiiri. Mummo kuunteli, nyökkäili ja tarjosi välillä pienen hymyn. Sukka kasvoi hitaasti, mutta varmasti hänen sormiensa liikkuessa taitavasti.
– Tiedätkö, nuori mies, aloitti Mummo jonkin ajan kuluttua, – Hiljaa hyvä tulee.
Kilpa-ajaja katsoi häntä hämillään. Hän ei ymmärtänyt, miten kukaan saattoi ajatella hitauden olevan hyvästä. Oliko hän koskaan kokenut adrenaliinin kohinaa, joka seurasi kun painoi kaasua täysillä?
Mummo, huomatessaan hänen epäuskoisuutensa, ehdotti pientä kisaa – ei nopeudesta, vaan tarkkuudesta ja maltista. Kilpailun ideana olisi navigoida auton ympäri, tehdä tiukkoja käännöksiä ja lopuksi pysäköidä se täysin suorassa asennossa leikkikentän viereen, kaikki tehtävä hitaasti ja hallitusti.
Kilpa-ajaja hymyili, ajatus tuntui hänestä naurettavalta, mutta hän suostui. Hän ajatteli tämän olevan helppo tehtävä, varsinkin hänelle, joka oli tottunut hallitsemaan voimakkaita moottoreita.
Yllättäen kisa osoittautuikin haastavammaksi kuin hän oli odottanut. Hitaasti ajaminen, tarkka kontrolli, käännökset, jotka vaativat hienovaraista käsittelyä, kaikki ne osoittivat hänelle, että nopeus ei ollut ainoa taito, jota maailma arvosti.
Lopulta, kun auto oli pysäköity täydellisesti, Kilpa-ajaja astui ulos, yllätys ja uudenlainen kunnioitus silmissään.
– Näyttää siltä, että hiljaisuudessa ja maltissa todella on voimaa, hän myönsi. Ja jatkoi, – Tästä lähtien ajan hieman hitaammin, kun lähden uusiin seikkailuihin. Ehkä vauhti ja jännitys eivät olekaan kaikkea.
Mummo hymyili viisaasti, hänen silmänsä loistaen iloa. Hän oli nähnyt monen nuoren miehen ja naisen kiitävän elämän läpi niin, etteivät he koskaan pysähtyneet katsomaan ympäröivää kauneutta.
Siitä päivästä lähtien, Mummo ja Kilpa-ajaja tapasivat leikkikentällä aika ajoin. Kilpa-ajaja kertoili uusista hitaammista seikkailuistaan, jotka olivat täynnä syvempiä kokemuksia ja Mummo, no, Mummo kutoi sukkia, jotka lämmittivät paitsi varpaita myös sydämiä, muistuttaen, että hiljaa hyvä todella tulee.
