Oli varhainen aamu ja lumivalkea peite lepäsi rauhallisesti Korvatunturin yllä. Joulupukki istui mukavasti suuressa nojatuolissaan, silmäillen vanhaa, kulunutta karttaa. Tänä vuonna hän oli päättänyt tehdä jotain täysin odottamatonta – vierailla maailmankolkassa, jossa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Viidakko, vihreän vehreyden ja salaperäisten äänien valtakunta, kutsui häntä seikkailuun. Ja niin, joulupukki nousi tuoliltaan, veti ylleen punaiset saappaansa – jotka olivat saaneet osakseen taian, jotta ne kestäisivät viidakon olosuhteet – ja valmistautui matkaansa.
Porot eivät tässä seikkailussa päässeet mukaan, sillä he eivät olisi viihtyneet viidakon kuumuudessa. Sen sijaan, Joulupukki valjasti veturinsa – kyllä, hänellä oli taikaveturin, joka saattoi lentää yhtä nopeasti ja hiljaa kuin porotkin – ja piirsi ilmaan loitsun, joka ohjaisi hänet viidakon sydämeen.
Hänen saapuessaan, aurinko siivilöityi puiden latvojen läpi luoden kultaisia säteitä tiheän lehvästön alle. Joulupukki otti syvään henkeä ja täytti keuhkonsa tuoreella, kostealla ilmalla. Hän asteli rohkeasti eteenpäin, kulkien tiheän aluskasvillisuuden ja korkeiden puunrunkojen keskellä, kunnes kohtasi odottamaton näyn – kuninkaan, viidakon valtiaan, joka hallitsi aluetta vanhasta, puusta veistetystä linnastaan.
– Tervetuloa viidakkooni, Joulupukki, sanoi kuningas leijonamaisella äänellä.
Joulupukki kumarsi kunnioittavasti.
– Olen tullut kaukaa tuomaan iloa ja ystävyyttä, sanoi hän vilpittömästi.
Kuningas hymyili ja katsoi Joulupukkia mielenkiinnolla.
– Mutta mikä tuo minut tänne, on arvoitus, jonka vain te, suuri kuningas, voitte ratkaista.
Niin kuningas kertoi vanhasta legendasta, jossa kerrottiin kadonneesta aarteesta, johon oli kätketty suuri salaisuus. Aarre oli piilotettu syvälle viidakon sydämeen, ja sitä vartioivat arvoitukselliset olento, jotka eivät päästäneet kukaan lähelle. Legendassa mainittiin myös saappaat, jotka antaisivat kantajalleen kyvyn nähdä totuuden – saappaat, jotka Joulupukki oli vetänyt jalkoihinsa lähtiessään matkalle.
Innostuneena tarinasta, Joulupukki päätti etsiä kadonnutta aarretta. Kuningas varoitti häntä matkan vaaroista, mutta lupasi myös, että hänen viidakon eläimensä auttaisivat tarvittaessa.
Matka kadonneen aarteen luo oli täynnä seikkailuja. Joulupukki kohtasi puhuvia papukaijoja, joita saivat hänet nauramaan tarinoillaan, ja lempeitä jättiläiskäärmeitä, jotka osoittivat turvallisia polkuja viidakon läpi. Hän oppi tanssimaan skohdanneiden orankien kanssa ja oppi heidän kieliään, joka oli täynnä iloa ja ystävällisyyttä. Yhdessä he lauloivat ja tanssivat kuutamon loisteessa, täyttäen viidakon musiikilla ja riemulla.
Kuljettuaan läpi tiheiden viidakkopolkujen ja ylitettyään jokien solisevat vedet, Joulupukki saapui lopulta aarteen luokse. Se oli kätketty suuren vanhan puun juurakoiden alle, ja sen ympärillä leijui salaperäinen hohde. Joulupukki tiesi sen heti olevan se, mitä hän oli matkansa varrella etsinyt.
Astellessaan lähemmäksi aarretta, saappaat sävähtivät kirkkaaseen valoon. Niiden voima paljasti totuuden, joka oli piilotettu syvälle viidakon salaisuuksien sydämeen. Joulupukki ymmärsi, että todellinen aarre oli ystävyys ja ilo, jotka hän oli kohdannut matkansa varrella. Ne olivat arvokkaampia kuin mikään maallinen aarre.
Kun hän palasi kuninkaan luokse, hän kertoi löytämästään totuudesta ja jakoi viidakon eläimille viisauden, jonka oli oppinut. Kuningas hymyili hänelle ylpeänä ja kiitti häntä rohkeudesta ja ystävyydestä, joita hän oli osoittanut matkallaan.
– Joulupukki, sinä olet todellinen sankari, sanoi kuningas liikutettuna. – Kiitos siitä, että toit valoa ja iloa viidakkoomme.
Joulupukki tunsi sydämessään lämmön ja onnen tunteen. Hänen matkansa viidakossa oli ollut täynnä seikkailua, ystävyyttä ja oppimista. Ja vaikka aarre, jota hän oli etsinyt, osoittautui lopulta olemaan jotain aivan muuta kuin odotettua, hän tiesi löytäneensä jotain paljon arvokkaampaa.
Kun yö laskeutui viidakon ylle ja tähdet syttyivät taivaalle, Joulupukki laskeutui taikaveturinsa selästä ja istahti viidakon keskelle, ympäröimänä ystävien ja uusien tuttavuuksien loistavilla katseilla.
– Tämä oli elämäni ikimuistoisin seikkailu, hän kuiskasi hiljaa, mutta varmasti.
Ja kun joulupukki sulki silmänsä ja nukahti viidakkon syliin, viidakon äänet lauloivat hänen ympärillään uneen vievää laulua, joka kantoi hänet uneen ja uusiin seikkailuihin.
