Metsän siimeksessä, missä purot solisevat ikuisessa sopusoinnussa ja kukkuloilla kirmaavat peurat ihastelevat aamukastetta, sijaitsee salaperäinen Tulivuori. Tämä ei ole mikä tahansa tulivuori, vaan sellainen, jonka uumenissa piilee arvoituksia, jotka odottavat rohkeaa sielua paljastamaan ne. Kun metsän eläimet vetäytyvät pehmeille sijoilleen, Tulivuoren juurella nousee esirippu seikkailulle, sellaiselle, joka kuljettaa sankarimme, karhun, kohti odottamatonta kohtaamista.
Karhun nimi oli Urho, ja hän ei ollut pelkästään mikä tahansa karhu. Urho oli utelias ja rohkea, ja häntä kiehtoivat tarinat, jotka kertoivat Tulivuoren salaisuuksista. Eräänä iltana, kun kuun valo piirsi hopeisia kuvioita Tulivuoren rinteille, Urho päätti, että nyt on tullut aika selvittää, mitä arvoituksia vuori kätkee. Ei hän arvannut, että matkallaan kohtaisi hän olennon, jollaista ei ollut koskaan ennen nähnyt.
– Hei, sinä siellä, mitä sinä oikein teet minun reviirilläni? kuului yllättäen terävä ja kimeä ääni.
Urho pysähtyi ja kääntyi ääntä kohti. Hän näki edessään kukon, mutta ei mitä tahansa kukkoa. Tämä kukko oli nimittäin pukeutunut mitä erikoisimpiin vaatteisiin, ja sen sulkien loisto oli kuin itse auringon. Kukko esitteli itsensä Kiekuksi, Tulivuoren vartijaksi.
– Minä olen Urho, enkä tiennyt, että kukaan vartioi tätä paikkaa. Etsin Tulivuoren arvoituksia, Urho vastasi reippaasti.
Kiekun kiinnostus heräsi heti. Hän oli kyllästynyt vartioimaan vuorta yksin ja kaipasi seikkailua. Niinpä nämä kaksi epätodennäköistä ystävystä päättivät yhdistää voimansa.
Matkallaan vuoren uumeniin he kohtasivat monia haasteita. Kivikkoiset polut ja yllättävät laavavirtaukset testasivat heidän rohkeuttaan. Oli hetkiä, jolloin Urho ja Kieku luulivat eksyneensä iäksi vuoren uumeniin, mutta heidän välille kasvanut ystävyys ja luottamus auttoivat heitä voittamaan kaikki esteet.
Kulkiessaan syvemmälle vuoreen he saapuivat suureen luolaan, jonka seinät oli koristeltu oudoilla kuvioilla ja kimaltelevilla kristalleilla. Juuri kun Urho ja Kieku ihailivat luolan kauneutta, he huomasivat nurkassa jotain odottamatonta. Siellä, kaukana metsästä ja ihmisten arjesta, seisoi vanha, pölyinen televisio.
Urho ja Kieku katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Mikä tämä laite mahtoi olla, ja miten se oli päätynyt tänne, Tulivuoren syvyyksiin? He päättivät kytkeä television päälle, jos vain löytäisivät keinon. Yllätyksekseen he huomasivat, että televisioon ei tarvittu virtajohtoja, vaan se syttyi itsestään heidän kosketuksestaan. Ruudulla vilisi värejä ja kuvia, jotka kertosivat tarinoita menneistä ajoista, Tulivuoren historiasta ja sen monista seikkailijoista. He ymmärsivät, että televisio oli portti vuoren muinaisiin muistoihin.
Tuntien kuluttua, mieli täynnä uutta tietoa ja sydän täynnä uutta rohkeutta, Urho ja Kieku palasivat luolasta. He olivat paitsi löytäneet ystävyyden ja seikkailun, myös oppineet Tulivuoren salat. Kieku, joka oli pelkästään vartioinut vuorta, oppi, että todelliset aarteet löytyvät ystävyydestä ja yhteisistä kokemuksista. Urho taas ymmärsi, ettei seikkailua tarvitse etsiä kaukaa, jos on valmis kohtaamaan uutta avoimin mielin.
Heidän palattuaan Tulivuoren juurelle, metsän yö oli pehmeä ja tähtiä täynnä. He katsoivat toisiaan ja tiesivät, että tämä seikkailu olisi vain ensimmäinen monista. Ja niin, Urho ja Kieku jatkoivat elämäänsä, aina valmiina uuteen aamuun, uuteen tarinaan.
