Kesäinen aamu heräsi levollisesti Metsälaakson reunassa seisovalla vanhalla kivisillalla. Aurinko kurkisti uteliaana laakson ylitse, valaisten joka nurkan ja halkeaman värikkäällä valollaan. Sillan kaiteella, aivan sen korkeimman kaaren päällä, ojenteli pientä vartaloaan Toukka, joka oli päättänyt siirtyä seuraavaan elämänvaiheeseensa juuri tässä kauniissa paikassa.
– Tänään on se päivä, Toukka huudahti innostuneena, katsellen ympärilleen hämmästyttävän upeaa maisemaa. Hän toivoi, että hänen muodonmuutoksensa keräisi ystäviä todistamaan tätä ainutlaatuista tapahtumaa.
Ei kulunut kauaakaan, kun Toukka kuuli oudon kolinaa ja kopinaa, joka lähestyi siltaa. Hän kääriytyi tiukemmin lehteen, jonka oli valinnut suojakseen, ja kurkisti uteliaana. Silmien eteen paljastui jotain, mitä hän ei ollut aikaisemmin Metsälaaksossa nähnyt. Ränsistyneen veneen mastossa liehui musta lippu, jonka kuvio oli selvästi tunnistettavissa: pääkallo ja luut. Tämän kummallisen aluksen kapteeni oli komea mutta pelottava Merirosvo, joka ohjasi venettään joen uomaa pitkin suoraan sillan alle.
– Ha! Enpä ole ennen pelästyttänyt ketään pelkästään purjehdukseni voimalla, Merirosvo hohotti nähdessään Toukan hämmästyneen katseen.
– Mikä tuo sinut tänne, Merirosvo? kysyi Toukka rohkeasti, vaikka tärisikin hiukan pelosta ja kylmästä aamuilmasta.
– Etsin aarretta, pahaa-aavistamaton ystäväni, Merirosvo selitti. – Legendojen mukaan tämän sillan juurella lepää aarre, joka voi antaa minulle voiman hallita kaikkia seitsemää merta! Mutta näyttää siltä, että olen eksynyt. Ehkäpä sinä, viisas Toukka, voisit auttaa minua?
Toukka tiesi, että merirosvojen viekas luonne saattoi piilottaa taka-ajatuksia, mutta samalla hän ajatteli, että ehkä tämä kohtaaminen voisi olla osa hänen omaa seikkailuaan.
– Jos autan sinua, lupaatko olla rauhaa rakastava ja ystävällinen kaikille Metsälaakson asukkaille, Toukka ehdotti.
– Voi, ystäväiseni, lupaan! Merirosvo vastasi ja kätteli Toukkaa, unohtaen hetkeksi oman voimansa ja miltei pudottaen Toukan sillan kaiteelta.
Näin alkoi seikkailu, jossa Toukka ja Merirosvo työskentelivät yhdessä selvittääkseen vanhan tarinan arvoituksen. He tutkivat vanhoja karttoja, joita Merirosvo oli kerännyt maailman ääristä, ja haastattelivat sillan ikiaikaisia asukkaita: kivisiä peikkoja ja varovaisia vesihiisiä.
Päivät kuluivat, ja jokainen ponnistus toi heidät lähemmäksi aarteen salaisuuden ratkaisua. Eräänä iltana, juuri kun kuu oli noussut kultaisena palloina taivaalle, Toukka ja Merirosvoseisoivat sillan juurella, katsoen taivaanrannan tuolle puolen, jossa kultainen valo piirtyi vasten joen pintaa. Silloin Toukka huomasi jotain merkillistä – kivien alla sillan kupeessa oli piilotettuna vanha metallilaatikko. Hän livahti nopeasti kivistä ja kumartui avaamaan laatikkoa varovasti. Sieltä paljastui muumioitunut kartta, joka sisälsi merkkejä ja symboleja, joilla ei än ihmiset eivät olleet aikoihin kommuneeranneet.
– Katso, Merirosvo! huudahti Toukka jännittyneenä. – Uskon, että tämä kartta voi johtaa meidät aarteen luo.
Merirosvon silmissä välkkyi into, ja hän tarttui karttaan tutkivasti. Yhdessä he purkivat kartan vihjeitä ja lopulta päätyivät vanhan tammen juurelle, jossa maahan kaiverrettu symboli osoitti heitä oikeaan suuntaan. Yhdessä he kaivoivat, ja pian heidän eteensä paljastui aarrearkku täynnä kultaa ja jalokiviä.
– Tässä se on, koko seitsemän meren aarre! riemuitsi Merirosvo, mutta samalla hän tunsi sydämessään kiitollisuutta ystävälleen Toukalle, joka oli ollut rohkea ja viisas koko seikkailun ajan.
– Ystävyys ja rehellisyys ovat aarteita, jotka eivät haalistu eivätkä kulu ajan myötä, opetti Toukka hymyillen Merirosvolle.
Merirosvo nyökkäsi vakavana ja kutsui Metsälaaksoon juhlimaan aarteen löytymistä. Koko laakso täyttyi iloisesta puheensorinasta ja tanssiaisista, kun kaikki asukkaat yhtyivät juhlimaan Toukan ja Merirosvon rohkeutta ja ystävyyttä.
Lopulta kun auringon ensisäteet alkoivat tunkeutua Metsälaakson läpi, Toukka ja Merirosvo seisovat sillan reunalla vielä kerran.
– Kiitos, ystäväni, että opetit minulle, mitä todellinen aarre on, sanoi Merirosvo ja puristi Toukan pienen lehtikätensä varovasti omiensa välissä.
– Oi ei, kiitos kuuluu meille molemmille, vastasi Toukka lempeästi. – Elämä on seikkailu, ja yhdessä sen läpikäymme, olemmehan ystäviä nyt ja aina.
Ja niin Toukan ja Merirosvon ystävyys jäi voimakkaana ja kestävänä, ikuisesti kietoutuneena toistensa elämän tarinaan, suurena aartena, joka säilyy sydämessä vuosien ja seikkailujen varrella.
