Syyspäivän aurinko kurkisteli puiden lomasta, kun karvainen sankarimme Susi käveli metsäpolkua kohti tuttua järveä. Viileän tuulen vire sekoitti hänen turkkiansa ja hän haistoi ilmassa tulevan seikkailun tuoksun.
Susi oli hyvin rohkea ja utelias. Hän oli kuullut eräältä ovelta oravalta tarinan kissastasis, joka asui järven rannalla ja jolla oli muka taikavoimia. Olikohan tarina totta? Sen hän aikoi selvittää.
Kun Susi saapui järven rantaan, hän oli yllättynyt. Vesi kimmelsi kuin timantit ja lehdet heijastuivat veden pinnasta eri kirkkaissa syysväreissä. Susi tunsi pientä jännitystä. Hän istahti suuren kuusen juurelle ja jäi kuuntelemaan ympäristön ääniä.
– Mitä sinä täällä teet? jänis kysyi uteliaana, kurkistaen pusikon takaa.
– Olen tullut tapaamaan kissaa, jonka sanotaan asuvan täällä. Kuulin sen olevan erityinen, Susi vastasi vakavana.
– Ole varovainen! jänis varoitti. – Kissat osaavat olla oikukkaita. Ja tiedäthän, järveäkin sanotaan hieman taianomaiseksi.
Susi nauroi hyväntahtoisesti ja jatkoi matkaansa. Hän oli päättänyt löytää kissan.
Jonkin ajan kuluttua hän saapui hienoon avaraan ranta-alueeseen. Siinä hän näki keltaisen, luisevan kissan lepäävän laiskasti auringossa suuren tammen juurella. Kissa tunnisti suden ja katse kääntyi häneen uteliaana.
– Tervetuloa, sankari Susi, kissa sanoi ylhäisesti. – Mikä tuo sinut luokseni?
– Kuulin, että sinulla on erityisiä voimia. Haluaisin tietää siitä enemmän, Susi vastasi kunnioittavasti.
Kissa hymähti ja nousi venytellen jaloilleen.
– Katsotaanpa. Voin kertoa sinulle jotain, mutta vain jos autat minua ensin, kissa juoni.
– Mitä minun täytyy tehdä? Susi kysyi innokkaana, vaikka pieni epäilys kolkutti hänen takaraivossa.
Kissa saapui aivan suden viereen ja kuiskasi salamyhkäisesti.
– Kadotin rakkaan pehmoleluni tuonne järven syvyyksiin. Se on pieni, ruskea nalle, jolla on punainen rusetti. Ilman sitä voimat eivät toimi.
Susi hämmentyi. Järven syvyydet olivat pelottavat; joet ja järvet eivät oolla suden parhaimpia leikkikenttiä.
– Minä etsin sen sinulle, Susi ilmoitti päättäväisesti.
Kissa hymyili tyytyväisenä ja asettui takaisin tammen varjoon. Aika kului, kun Susi valmistautui matkaan. Hän hyppäsi rohkeasti kylmään veteen ja syöksyi syvyyksiin. Järven pohja oli tumma ja mystinen, täynnä levää ja vanhoja oksia, jotka muistuttivat hirviöitä.
Aikansa etsittyään, Susi huomasi jotain! Pieni ruskea pehmolelu lepatti hiljaa vedenalaisessa virrassa, punainen rusetti heijasteli pirteästi.
– Löysin sen! hän riemuitsi, tarttuen nalleen kankaiseen käpälään ja pullahti takaisin pinnalle.
– Sinä todella onnistuit! Kissa totesi hämmästyneenä, kun Susi astui märkä ulos järvestä ja ojensi pehmolelun kissalle.
– Nyt sinun pitää kertoa taikavoimista, Susi lisäsi ylpeänä.
Kissa tutkiskeli hetken pehmolelua ja sitten nosti sen ylväästi ilmaan.
– Voimani eivät ehkä ole niin maagisia kuin luulit, mutta tässä on ihme: tämä pehmolelu on ystävyyden symboli. Se muistuttaa minua joka päivä siitä, kuinka tärkeää on pitää toisista huolta.
Susi katsoi ensin pettyneenä, mutta tajusi pian tärkeyden kissan sanoissa. Rohkeus, ystävyys ja auttaminen toisissa olivat arvokkaampia kuin mitkään mystiset voimat.
He istuivat yhdessä järven rannalla, auringon säteiden kimmellyksen lämmittäessä. Kissa piteli ylpeänä pehmolelua ja Susi tunsi sydämessään iloa ja rauhaa.
– Voimmeko olla ystäviä? Susi kysyi ujosti.
– Tietenkin, olemmehan molemmat sankareita omalla tavallamme, kissa vastasi ja hymyili lämpimästi.
Tuuli sai puiden lehdet kuiskailemaan pienten sankareiden yläpuolella, kun he uppoutuivat tarinoiden kertomiseen ja uusia seikkailuja suunnittelemaan. Oli selvää, että tästä päivästä lähtien järven rannalla olisi aina paikka rohkealle sudelle ja hänen erityiselle kissaystävälleen.
Ja niin he kaikki kolme – Susi, kissa ja pieni pehmolelu – elivät onnellisina järven rannalla, valmiina kohtaamaan yhdessä minkä tahansa voimakkaan virtauksen tai myrskyn. Kaikki tiesivät nyt, ettei voima ole pelkästään ulkoista, vaan se kumpuaa sydämestä, aivan kuin ystävyyskin.
