Kesken syksyisen päivän, kun vaahteranlehdet leijuivat hiljaa veden pinnalla, virtahepo nimeltä Viljo asteli rauhallisesti metsäpolkua pitkin. Viljo oli suuri ja lempeä virtahepo, jonka harmaassa nahassa kimmelsi pieniä kastepisaroita. Hän rakasti tutkia uusia polkuja ja paikkoja, joita hän ei ollut ennen nähnyt. Tänä päivänä hänen tarkoin vartioitu salaisuutensa oli kaunis, salaperäinen linna, jonka hän oli nähnyt viime yönä unessaan.
Viljo tunsi suuren uteliaisuuden polttavan sydämessään, ja niin hän jatkoi kulkuaan. Polun kaarteessa hän huomasi kauniin perhosen lepäävän ruohonkorrella. Perhosen siivet olivat kuin taiteilijan maalaamat, täynnä kirkkaita värejä, ja kun se levitti siipensä, ne kimaltelivat kuin timantit.
– Tervehdys, perhonen, sanoi Viljo ystävällisesti. – Kuinka kaunis oletkaan! Mihin olet matkalla?
– Tervehdys itsellesi, virtahepo, vastasi perhonen hennolla äänellään, joka muistutti tuulen havinaa. – Minun nimeni on Lumi, ja olen matkalla lumottuun linnaan, joka sijaitsee lähellä metsän keskellä. Olen kuullut, että siellä asuu vanha viisas pöllö. Ehkä hänellä on vastauksia kysymyksiini. Entä sinä, minne sinä olet menossa?
Viljo hymyili leveästi ja hänen suuret silmänsä loistivat ilosta. – Olen matkalla samaan paikkaan! Ehkä voimme matkustaa yhdessä?
– Mielelläni, virtahepo!, vastasi Lumi perhonen. – Mutta älä pelästy, linnaan päästäksemme meidän on kuljettava mystisten vaarojen ja arvoitusten läpi.
Näin päätettyään he lähtivät yhdessä kohti linnan torneja, jotka kuulsivat etäisyydessä sinertävänä siluettina. Polku muuttui yhä jyrkemmäksi ja tiheämmäksi, ja taivas alkoi tummentua, aivan kuin lähestyvä myrsky olisi yrittänyt estää heitä.
Saapuessaan linnan vaikuttavalle portille he huomaisivat, että suuri ja koristeellinen ovi oli tiukasti kiinni. Portin pielessä seisoi kivinen patsas, joka näytti vanhalta lehmältä, jossa oli puuttuvasarakkeet ja kirjavoitu kuviot jääneet ajansaatossa. Yhtäkkiä patsas heräsi eloon ja sanoi rosoisella äänellä:
– Ken olette ja miksi olette tulleet tänne?
Viljo ja Lumi katsoivat toisiaan hetkisen ennen kuin Viljo astui eteenpäin ja vastasi:
– Olemme ystäviä ja olemme etsineet tätä linnaa löytääksemme vastauksia ja mysteerejä. Voisitko auttaa meitä pääsemään sisään?
Patsas naurahti ja sen silmät hohtivat heikosti. – Teidän täytyy ratkaista arvoitus ennen kuin voitte astua sisään. Kuulkaa ja vastatkaa: Mikä on valoa mutta ei painoa, voi säteillä päivän pimeässä ja tanssii tuulen kanssa?
Viljo ajatteli hetken ja katsahti Lumiin, joka väläytti hänelle ymmärtäväisen katseen.
– Se on varmasti perhonen! huudahti Lumi täynnä iloa.
Kivinen patsas naurahti jälleen ja portit avautuivat hitaasti. Sisällä heitä odotti suuri, hämärä aula, joka oli täynnä kauniita eikä koskaan ennen nähtyjä esineitä ja taideteoksia. Seinillä riippui vanhoja muotokuvia ja tunnelma oli kuin menneistä ajoista.
He kulkivat varoen eteenpäin, ja aulan toisella puolella he näkivät suuren, vanhan pöllön istuvan kultaisella valtaistuimella. Sen höyhenet olivat valkoiset kuin lumihiutaleet ja silmät kuin kaksi syvää kaivoa täynnä viisautta.
– Tervetuloa, matkaajat, pöllö lausui lempeästi. – Olen Olli Pöllö, tämän linnan vanhin ja viisaus. Kuinka voin olla avuksi?
– Olli Pöllö, me olemme tulleet pitkän matkan, Viljo aloitti. – Etsimme vastauksia elämän suuriin kysymyksiin ja haluaisimme tietää, mitä meidän tulisi tehdä saavuttaaksemme unelmamme.
Olli Pöllö hymyili lempeästi ja nyökkäsi.
– Unelmat ovat kuin kimaltelevia tähtiä yössä. Ne ovat kaukana, mutta ei mahdottomia saavuttaa. Tarvitsette rohkeutta ja päättäväisyyttä, mutta tärkeintä on ystävyys ja rakkaus. Te molemmat olette rohkeasti matkustaneet tänne yhdessä, mikä osoittaa, että teillä on jo avaimet onneen.
Viljo ja Lumi katsoivat toisiinsa ja hymyilivät leveästi. He tunsivat sydämissään, että olivat löytäneet etsimänsä.
– Kiitos, Olli Pöllö! lausui Viljo syvällä kunnioituksella. – Palataan kotiin kertomaan tästä seikkailusta muillekin.
Niin he kääntyivät ja alkoivat matkata takaisin kohti metsää, jossa leveä aurinko jo kurkisteli oksien välistä. Matkalla he eivät enää pelänneet esteitä tai vaikeuksia, sillä tie oli selvä: yhdessä he voisivat saavuttaa mitä tahansa, ja heidän ystävyytensä oli suurin aarre kaikista.
Linnan portilta he vielä kerran katsahtivat takaisin ja näkivät Olli Pöllön rauhallisesti kaikkoavan takaisin varjoihin. He tiesivät, että tämä seikkailu oli vasta alkua heidän monille tuleville tutkimusretkilleen.
Yhdessä he astuivat takaisin kotiin, sydämessään lämpö ja turva, ja suussaan salaperäisen linnan tarinat. Tämä päivä, ihmeineen ja haasteineen, oli heidän muistinsa aarteena vielä kauan.
Ja niin metsän hiljaisuus solahti heidän ympärilleen, kietoen heidät rauhaan ja ystävyyteen, kun uudet seikkailut odottivat horisontissa.